Aapo Rapilla on jälleen uusi sarjakuva-albumi ulkona. Niille jotka eivät vielä tiedä kerrottakoon että Aapo on viisas ja näkemyksellinen sarjakuvanero, jonka uuden albumin ilmestyminen on aina tapaus. Siksi nyt voidaankin puhua seismisestä järähdyksestä kansainvälisessä sarjakuvaskenessä.
Täydellisen läpinäkyvyyden vuoksi on titenkin heti mainittava että me täällä Kasper Diem -blogissa rakastamme Aapo Rapin taidetta. Me rakastamme sitä niin paljon että voisimme mennä sen kanssa naimisiin. Siksi emme myöskään aio seistä tässä ja väittää etteikö se värittäisi arvostelua. Se värittää sitä isolla, värikkäällä pensselillä.
Mutta vaikka rakkautemme Rapitaidetta kohtaan onkin voimakasta ja intensiivistä näyttäisi nyt siltä että siiihen on tullut ensimmäinen särö.
Aapo ei nimittäin käytä enää ääriviivoja samalla tavalla kuin ennen.
Ja niinkuin me sen täällä Kasper Diem -blogissa näimme ääriviivat oli juuri se mikä sai meidät rakastumaan uudestaan ja uudestaan Aapon taiteeseen.
Mutta emme tietenkään voi olla vihaisia Aapolle kauan. Miten voisimmekaan? Koska kun käännämme sivua ääriviivat palaavat. Ainakin osittain.
Sitäpaitsi, olihan toisella kuvitusidolillamme Ilon Wiklandilla myös kausi 1980-luvulla kun kuvitti kirjoja jollain ihmeellisellä akvarellin ja pastelliliitujen sekatekniikalla, ja olemme antaneet senkin anteeksi.
No mutta mistä Tahvana sitten kertoo? Sairaan ärsyttävästä, itsenimitetystä ”free spirit dudesta” joka on vaelluksella japanilaishenkisen hiljaisen hahmon kanssa. Kiteytettynä kenties ”puhelias Iggy Pop pitkällä kävelyllä Totoron kanssa”. Tämä on tietenkin hyvä. Epämiellyttävät hahmot jotka pysyvät juuri ja juuri siedettävyyden puolellahan ovat tunnetusti niitä parhaita.
Ja albumi on sitten hyvin maalaileva. Se antaa katsojalle paljon aikaa tutkia uutta ääriviivatonta taidetta, muttei toisaalta ole erityisen tiivis kerronnaltaan.
Loppu-arvostelu: Ei ole ikinä kivaa riidellä. Varsinkin kun kaikki sisimmässämme tiedämme että Aapon taide on kuitenkin elämämme suuri rakkaus. Ei ole tietenkään helppo nähdä rakkaansa muuttuvan, mutta toiselle on toisaalta myös pakko antaa tilaa suhteessa. Emme voi itsekkäästi vaatia että Aapo käyttäisi ääriviivoja joka ruudussa elämänsä loppuun saakka.
Ja sitäpaitsi, onhan se niinkin että ilman säröjä auringon säteetkään eivät ikinä voi yltää perille.
Arvosana: 9,5/10