Kirjoittanut startup-yrittäjä
Aion olla kanssanne nyt rehellinen. En suinkaan ollut luokan paras oppilas yläasteella. Totta puhuen lukuaineet eivät ole ikinä olleet minun juttuni. Ei. Minun menestykseni on aina perustunut sosiaalisuuteen ja verkostojen luomiseen. Ja niitä verkostoja luotiin kouluaikaan polttamalla muiden kanssa savukkeita.
Arvosanani ei siis ikinä hiponut taivaita, mutta näin jälkeenpäin minua voi kuitenkin loukata ettei kukaan opettajista silloin uskonut minuun. Niin kuin muutkin he näkivät vain minussa näyttävät saksipotkuni ja paksun sylkiklimppini tupakoidessani, mutta näkivätkö he ihmisen klimpin takana? Eivät nähneet.
Siksi minulla onkin nyt erityistä syytä ylpeyteen avatessani ensimmäisen syljeskelyyn ja karatepotkuihin perustuvan oman yritykseni.
Opettajat olivat tietenkin sikäli oikeassa että oli muutama vuosi kun bisnesvaistoni eivät olleet tervävimmillään. Ne kioskimurrot ja vakuutuspetokset eivät missään nimessä olleet liiketaloudellisesti kestävällä pohjalla. Mutta olisinko missä olen tänään ilman näiden asioiden tuomaa kokemusta?
Luultavasti, ja vieläpä paljon nopemmin, mutta viis siitä. Pääasia on että olen muuttunut, ja pystyn tänään tarjoamaan palvelun mitä kukaan muu ei ole tajunnut tarjota: syljeskelyyn ja karatepotkuihin perustuvia elämyspalveluita.
Mikä muu yritys muka tarjoaa autenttisen röökirinkielämyksen modernilla antiseptisella syljeskelyalustalla? Tämä yhdistettynä kehittelemääni ainutlaatuiseen terapeuttiseen kääntöpotkukonseptiin yhdistää kaksi intohimoa jotka ovat näkemykseni mukaan syvällä ihmisyydessä.
En tietenkään voi väittä että liikkeeni vielä menestyisi. Ei tänne teollisuusalueelle ole helppo löytää. Ja olen huomannut ettei sähkösavukkeiden polttajat näköjään koe samanlaista syljeskelyn tarvetta kun normaalitupakoitsijat. Mutta nämä ovat asioita jotka tiedostan ja jotka auttavat kehittämään toimintaani.
Tietenkin epäilijöitäkin riittää. Onko liike-ideani skaalattavissa? Hitto mikä kysymys. Tekisi totta vie tällä hetkellä mieli potkia kaikkien epäilijöiden autonikkunat hajalle pelkästä potkimisen ilosta että olisivat hetken hiljaa.
Mutta sitä en tietenkään tee koska silloin en ikinä pääse paikallisen Lions-clubin jäseneksi. Sapettaakin katsoa miten ne seisovat siinä kerhohuoneen edessä tupaikomassa ja nauramassa.
Hitto että tekeekin mieli juuri nyt röökiä.