– No niin vuoden vauva, oletko ollut tyytyväinen oloosi täällä meillä tähän asti?
– Joo. Periaatteessa. Mutta tässä hoitopöydässä on itse asiassa ihan pieni asia johon toivoisin parannusta.
– Ai? Millaista?
– No katsos kun olen ymmärtänyt että muilla vauvoilla on sellainen hymynaama pöydän ääressä. Sellainen tekisi kuule meisseliä minullekin. Voisin harjoitella tunneilmaisuani.
– Hmm? Aijaa? No itse asiassahan sellaisen sai kyllä neuvolasta. Odota kun kipaisen ja haen sen.
– No niin! Mitäs sanot tästä pahasta pojasta? Saako se sinut iloiseksi?
– Joo, saatan pian ”lollahtaa”… odota… ei, se olikin vain vatsavaivoja.
– Eikun hei, mitä minä oikein ajattelen? Siinähän olet post-internet-vauva jolla on oma hashtag. Tietenkin sinun sukupolvelle tuntuu luontevammalta jos hymiö on näin päin.
– Ha ha. Mainiota. Juu, tästä tulee kyllä hyvälle tuulelle. Pian hymyilen. Ei kun se olikin röyhtäys.
– Niin. Paitsi kun tarkemmin ajattelee niin eikö se hymiökin ole jo vähän ysäriä? Tunnekasvattajana minun tulisi luonnollisesti käyttää modernimpaa symbolikieltä. Odota hetki.
– Ta-daa!
– Onko tämä joku vitsi? Vähemmän kuin kolme?
– Kyllä sinä pian ymmärrät. Makaa nyt siinä vaan ja tuijota sitä.
– Oookoo, voisinko vain saada takaisin sen hymynaaman, ja tällä kertaa oikein päin? Minusta tuntuu ettei tämä varsinaiseti paranna tunnetaitojani, jos sanotaan niin.