– Moi vuoden vauva. Miksi niin totinen?
– Mitä? Ai, ei kunhan tässä mietiskelen. Ja vaikka näytänkin totiselta voin vakuutta että olen kyllä sisäisesti hyvin iloinen.
– No mutta minä taas väitän että sisäinen ilo ei riitä. Mitä sanot kun näet tämän?
– Hauska.
– Kyllä, mutta eikö se muka tuo hymyn huulille?
– Et ymmärrä. Mieleni voi olla huoleton vaikken koko ajan ole suupielet korvissa.
– Anteeksi en kuullut sinua… koska kuuntelin herra vaaleanpunaista helistä! Se kun varmasti saa sinut nauramaan!
– Ei se ole määrästä kiinni, kyllä se ensimmäinen olisi riittäänyt. Ei kaksi helistintä automaattisesti tuplaa iloa.
– Katso nyt miten iloinen se on!
– No kyllähän se on aika viihdyttävä.
– Niin on! Mutta ei niin viihdyttävä kuin… herra keltainen helistin!
– Miksi sinulla on niin monta samanlaista helistintä?
– Ei ole samanlaisia. Erivärisiä. Ja eri tavalla lystikkäitä!
– Et aio antautua ennen kuin hymyilen kunnolla, eikö vain?
– En tiedä. Mutta sillä aikaa kun mietimme sitä… miksi emme katsoisi tätä sinistä helistintä?
– Voi luoja. Oletko ikinä kuullut sanonnan ”vähemmän on enemmän”?
– Miten ihmeessä vähemmän voi olla enemmän? Enemmän on tietenkin enemmän?
– En ole varma ymmärrätkö sanontaa.
– Etkö kuitenkin nyt muka tunne miten nämä esineet saavat sinut iloiseksi?
– En ole vielä käynyt läpi kehitysvaihetta missä omaksun materialistiset elämänarvot. Se tulee myöhemmin.
– Ihanko varmasti?
– No hemmetti, onhan nämä oikeastaan tosi hauskoja. Kiitos tosi paljon!