– Terve vuoden taapero. Kuule. Miltä tuntuu olla puolitoistavuotias?
– Kiitos, oikein hyvältä. Hienoa että se vauva-aika on nyt lopullisesti ohi. Oli tosi hankalaa kun ei osannut kävellä eikä juosta.
– Niin, vauva-aika… Siitä puheen ollen minun pitikin näyttää sinulle tämän puhallettavan esineen jonka ostin kirpputorilta.
– Mikä tuo on olevinaan? Se näyttää epäilyttävältä.
– Se on puhallettava vauva jonka venttiilisä lukee kyrillistä tekstiä. Melko vanha. Luultavasti neuvostoliittolaista tekoa.
– Ookoo, tiedäthän että kaikkea mitä löytää ei ole pakko tuoda kotiin? Tiedät että meillä on nurkat muutenkin täynnä rojua.
– Juu… puuh… mutta katsos kun sinä et enää ole vauva… puuh… niin ajattelin että tämä puhallettava uimalelu ikäänkuin täyttäisi sen sinun… puuh… vauva-ajan jättämän aukon.
– Et voi olla tosissasi.
– Tapaa perheen uusi vauva! Voimme kutsua häntä Olgaksi.
– En taida pitää tästä Olgasta.
– Kyllä sinä totut. Ties vaikka teistä tulee hyvät ystävät.
– Ystävä kylpylelun kanssa? Selvä. Mutta kai tiedät että ilmatäytteiset lelut eivät ole kovin kestäviä taaperon käsittelyssä?
– Mitä tarkoitat? Ja mitä sinulla on kädessäsi?
– Olisi kyllä tosi sääli jos Olgalle… tapahtuisi jotain.
– Vuoden taapero!
– Voi sääli, uudesta lelustani pääsi ilmat pihalle.
– Hmmm.
– Älä välitä, ei se ikinä ollut kovin hauska lelu.
– Joo, itse asiassa olet oikeassa. Se oli tyhmä päähänpisto.
– No niin oli. Mutta onneksi sinulla on minut – järjen ääni talossa!
