Pohjalla

Sähköskuutti Wein putkahtaessa ulos liukuhihnalta Chengdun kaupungissa hän oli varma että hän tulisi saavuttamaan jotain suurta elämässä. Miksi? No olla sähköskuutti vuonna 2022, mikä kunnia! Hän tiesi että monesta muusta raaka-aineesta tällä teollisuuspaikkakunnalla valmistettiin autoja tai polkupyöriä, mutta onneksi Wei ei ollut kohdannut tätä kohtaloa. Hänet oli luotu ketteräksi sähköpotkulaudaksi, ja se oli ylevää. Melkeinpä jaloa. Samalla kun häntä nyt ahdettiin merikonttiin Wei pohti mihinpäin maailmaa hänet lähetettäisiin. Kalifornia? Singapore? Lontoo? Määränpää olisi iso tai keski-suuri kaupunki jossain päin maailmaa, se oli selvää. Wei tunsi pientä kihelmöintiä akustossansa, kyhjöttäessään pimeässä merikontissa tuhansien muiden sähköskuuttien seurassa. Tästä se alkaisi.

Metallinen jylinä kun kontin ovet avatiin monen viikon merimatkan jälkeen oli korvia huumaavaa. Kontin sisältö kylvi nyt valossa. Kylmässä valkoisessa valossa. Edessä avautui hankolainen satama, jossa konttien välissä pilkotti vielä muutama hiekoitushiekan ruskistama lumikasaa. Kylmä tuuli puhalsi mereltä. Wei katsoi ympäriinsä. Tämä ei ollut Singapore tai Kalifornia, se oli selvää. Mutta oli silti hienoa olla perillä, missä ikinä. Entäs sitten jos Wei ei ollut kuullut tästä maasta ennen? ”Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä”, Wei ehti ajatella, ennen kun hänet heivattiin rekkaan joka kävi jo tyhjäkäynnillä. 

Seuraavaksi Wei havahtui siihen että häntä pentetroitiin aika kovakouraisesti latausjohdolla. Se teki sinänsä hyvää. Wein akku oli nimittäin päässyt purkautumaan matkan aikana niin että hän oli jo pidemmän aikaa ajelehtinut tietoisuuden ja horrokseen välimaastossa, mutta nyt häneen virtasi elämän eliksiiria. Sähköä. Vihdoinkin hän heräisi henkiin ja pääsisi tekemään jotain hyödyllistä tässä uudessa yhteiskunnassa. Ehkä kuljettamaan yksijalkaisia ihmisiä? Neliraajahalvaantuineita koiria? Toimimassa apuna senioreille joilla oli vaikea liikkua? Varmaa oli että hän olisi pian täynnä energiaa, ja pääsisi toteuttamaan jaloja tarkoitusperiään. Eteen ilmestyi lippalakkinen mies joka vaikutti sekä tylsistyneeltä että vihaiselta yhtä aikaa. ”No niin, aika lähteä kadulle tienaamaan” hän karjui. Weitä ei tarvinnut käskeä kaksi kertaa. Vihdoin! Niinpä hänet kuljetettiin pienemmällä autolla ison patsaan äärelle jossa lojui satoja lähes samanlaisia skuutteja kun hän itse, eri väreissä. Kolme yläkouluikäistä poikaa lähestyi häntä. Wein oli vaikea lukea heidän ilmeitään, mutta oliko ne peräti… halveksuvia? ”No niin, katsotaan miten tämä uuden merkin lauta lähtee” yksi heistä sanoi virne kasvoillaan. Wei tunsi suurta kipua kolmen pojan kipuessa hänen päälleen yhtäaikaa, samalla aktivoiden puhelimensa avulla ajotoiminnon. Wow. Nämä nassikat eivät muuten ajellut mitenkään varoen. Herran tähden muuten että ajoivat varomattomasti. Wei ei voinut kun pidätellä hengitystään kun hänet ohjattiin suoraan ajoradalle auton eteen, joka joutui hätäjarruttaamaan. Ajon päätteeksi pojat kaatoivat Wein maahan ja potkaisivat hänen kylkeään niin että siihen tuli lommo. Really? Tätäkö se tulisi olemaan? 

Lähiviikot olivat yhtä rääkkiä. Yllätyksekseen Wei huomasi että ihmiset jotka vuokrasivat häntä eivät suinkaan olleet huonokuntoisia tai varsinaisesti edes rajoittuneita liikkumisensa suhteen. Sen sijaan hänestä tuntui että hän oli mukavuudenhaluisten kaupunkilaisten vaihtoehto heille jotka eivät jaksaneet kävellä tai pyöräillä. Wei tajusi että oli ollut sinisilmäinen. Chengdussa nuorena skuuttiina hän oli vielä ollut idealisti. Nyt hän lähinnä toivoi että selviäisi työpäivästä hengissä, eikä häntä heitettäisi päivän päätteeksi satama-altaaseen. Päivistä tuli eloonjäämiskamppailu. Mutta samalla Wei toki oli tietoinen siitä että hänen päivänsä oli joka tapauksessa luetut. Hänen akkunsa ei alun alkaenkaan oltu suunniteltu kun kestämään 60 latauskertaa, ja kesä lähestyi jo loppuuaan.

Ensimmäisenä kirpeänä syyspäivänä se sitten tapahtui. Wein etupyörä klenkkasi jo hieman, eikä hän jaksanut enää kiihtyä samalla tavalla kuin nuorempana asiakkaan kääntäessä kaasukahvaa. Weillä ei luonnollisestikaan ollut mitään tapaa kommunikoida tätä, mutta juuri tänä päivänä hitaus sai asiakkaan raivostumaan. Parrakas asiakas jarrutti keskellä joutumaata ja paiskasi Wein kivetykseen, ennen kun rupesi silmittömän raivon vallasi moukaroimaan häntä rautakangella. Wei yritti parhaansa mukaan väistellä, mutta viimeisenä näkynään hän todisti miten asiakas avasti vetoketjunsa ja virtsasi kuuman, energiajuomanhajuisen suihkun hänen päällensä. Se etsiytyi Wein rungon väsyneen metallin raoista sisään, ja aiheutti lopullisen akun oikosulun.

”Siinäkö se oli, loppuelämäni viimeinen päivä” Wei huomasi ajattelevansa samalla kun lataus poistui hänestä. Wei arveli että hänen raatonsa kuljetettaisiin takaisin Chengduhun ja kierätettäisiin, olihan akustossa materiaaleja joita pystyi hyödyntämään. Ja metallinen runko tietenkin sulatettaisiin.

”Saisinpa tulla takaisin polkupyöränä” Wei ehti ajatella. ”Polkupyöriä sentään kunnioitetaan.”


0 Shares