– Moi Atlas, miten menee?
– No ei kai tässä ”midist”, niin kuin sinun sukupolvesi sanoo. Ehkä on pikkasen tylsää tällä hetkellä.
– Tylsää? Hei, no leikitäänkö sitten taas legoilla? Niistähän sinä olet ennenkin pitänyt.
– No niinpä olenkin. Kiitti!
– Hei Atlas, mitä jos rakennettaisiin molemmat jotain ja sitten pisteytetään ne? Saadaan sinut jo nuorella iällä mukaan kilpailuyhteiskuntaan?
– Juu! Toivoinkin vähän salaa että voitaisiin rakentaa verenmaku suussa.
– No niin, katsopas tätä! Heteronormatiivisena cis-vanhemapana tein sinulle tietenkin tornin. Eikä olekin kiva?
– Juu. Pakko sanoa että sen fallistinen symboliikka tekee lähtemättömän vaikutuksen kolmikuukautiseen psyykkeeseeni. Minun vuoroni!
– Mitä? Mikä tämä muka on? Eihän tämä ole edes mahdollista?
– No… olen lapsi, minulla on hyvä mielikuvitus. Eikä pidä unohtaa että olen sitäpaitsi vuoden vauva, siitä vaan tuli tuollainen.
– Nyt kyllä! Olen normaalisti hyvin kärsivällinen, mutta yhden asian haluan tehdä selväksi: tässä talossa noudatetaan luonnonlakeja!
– Olen pahoillani. En tiennyt.
– No, no, älä ole. Sehän tarkoittaa sitten vain sitä että minä taisin voittaa. Parempi onni ensi kerralla!
– Ookoo, ehkä olen siihen mennessä oppinut. Kiitos tästä opetuksesta, olet kyllä maailman paras huoltaja!
